Avainsanaan kuuluu 6 blogia.
Moi mä oon Zapasnik. Oon Basson toimari ja toisinaan radion Kultabassokerhossa vieraileva juontaja. Mielestäni jenkeistä ei ole koskaan tullut yhtään hyvää biisiä, pidän vain eurooppalaisesta musiikista. Mä oon laktoosi-intoleranssista kärsivä kasvissyöjä, mulla on finnejä selässä ja huolimatta urheilullisesta taustasta olen aina ihan pikkuisen ahavoitunut. Olen iän myötä päässyt luontevasti eroon masturboinnista, naisten perseiden tuijottelusta kadulla ja neuroottisesta kahvinjuonnista. Tykkään pelata tunteja iPhone-pelejä, kun istun paskalla ja yleensä jalat ovat niin puutuneet, että joudun ottamaan vessasession jälkeen tukea lavuaarista. Muotoilen partaani, haluaisin pukeutua kuin englantilainen herrasmies, ja käyttää kävelykeppiä. Uskon Bassoon ja yhteisöön ja toivoisin siitä tulevan jotain merkittävää meidän sukupolvelle. Kirjoitan toisinaan Basson Nopeisiin havaintoja arkielämästä ja maailmastani. Mun lisäksi blogiin kirjoittelevat huomattavasti paremmin cöölhuntteri ja hoppitsiksi Koko Hubara, päätoimittaja ja suuri visionääri Miika Särmäkari sekä salarakas ja deejiinä Helsingin yössä vaikuttava Laser Karaoke eli Mikko Rummukainen.
Erilainen Uutislähetys -blogin tarkoituksena on julkaista ja linkittää erilaisia suomalaisesta valtamediasta poikkeavia uutisia tai muuten mielenkiintoisia artikkeleja.
Romppainen on postmodernin aikakauden sankari. Hänen seikkailunsa rakentuvat parhaiden bricolagen, intertekstuaalisuuden ja detournementin periaatteiden mukaan erilaisista campin, pulpin, undergroundin ja b-luokan dekkaritarinoiden semioottisista merkitsijöistä. Usein Romppaisen seikkailut kierrättävät mainstream-kulttuurin ja populaarikulttuurin merkityksiä takaisin täysin päinvastaisissa, ironisen leikittelevissä ja kapinallista merkityssisältöä alleviivaavissa muodoissa. Romppainen on anarkisti, hahmo jonka ei-subjektiivisuus alleviivaa postmodernia nihilismiä tavalla, joka on suorastaan post-situationistinen. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksen lisäksi lukijan on tunnettava Guy Debordin spektaakkeliyhteiskunta-teoriat ja laajalti myös kriittistä kulttuurintutkimusta, etunenässä Stuart Hallin identiteettiin liittyviä teorioita. Avantgardistisen, postmodernistis-marxilaisen populaarikulttuurin uudelleentulkinnan villeistä huijareista tahdommekin nostaa Romppaisen edeltäjäksi erityisesti Stewart Homen teokset pikemminkin kuin Raymond Chandlerin, sillä Romppainen kierrättää populaarikulttuurin ikoneja, konventioita, kliseitä ja symboleita tavalla, jota voitaisiin kuvailla korkeintaan postmodernin marxilaisuuden käsitteillä. Erityisesti voidaan korostaa Romppaisen muodostavan populaarikirjallisuuden kliseiselle vyöhykkeelle eräänlaista "tilapäistä autonomista vyöhykettä" juuri Hakim Beyn tarkoittamalla tavalla, samalla kun merkityksiä kierrätetään parhaiden situationististen perinteiden mukaisesti. Romppaisen antisubjekti kritisoi liberaalia feminismiä postgender-teorian näkökulmasta. Romppaiselle feminiinisten roolien uudelleenmäärittelyt eivät riitä; Romppainen tahtoo romuttaa kaikki gender-kategoriat. Sama tehdään kaikille genderille ja seksuaaliselle identiteetille perustuville rooleille. Romppainen romuttaa erilaiset kategoriat, yhtä hyvin patriarkaalisen kontekstin kuin erilaiset maskuliiniset, aggressiiviset hahmottamistavat. Deleuzen ja Guattarin diskurssissa Romppainen ei ainoastaan kritisoi fasistista paranoiaa vaan myös anarkistista skitsofreniaa. Romppainen on silta modernin ajan tarkasti määrittyneistä poliittis-sosiaalisis-psykoanalyyttisista identiteeteistä jälki-postmodernin aikakauden situoituihin identiteetteihin - kaikki tämä pulp-kirjallisuuden konventionaalisilla symboleilla ilmaistuna. Romppainen ei myöskään konstruoi yhteiskuntaluokkia Marxin merkityksessä vaan dekonstruoi yhteiskuntaluokkia kohti biologista anti-orgaanista individualistista ja molaarista epä-entiteettiä, eräänlaista halun koneiden joukkoa, joka yhdessä muodostaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen vastaisen sotakoneen. Underground on reinkarnoitunut jälkipostmoderniin aikakauteen retrogenressä, kaiken lisäksi ilman auteuria Bazinin teorian mielessä! Samalla Romppainen on näpäytys Foucaultin suuntaan - ei tarkkailla ja rangaista, vaan - esiintyä ja palkita, kenties anarkistisen hedonistisesti, ei niinkään representoiden vaan narsistisesti simuloiden... Tietenkin Baudrillardin simulaatiota radikaalisti hypertodellisuuden tyhjiössä situoiden, kieltäen roolinsa kulutushyödykkeenä ja kulttuurisena tuotteena. Kaiken kaikkiaan Romppainen merkitsee salapoliisikirjallisuuden genrelle samanlaista radikaalia uudistumista kuin Malcolm McLarenin Sex Pistols merkitsi rock-musiikin genrelle. Teos ei rinnastu tekijäänsä eikä tuotantokoneistoon vaan vastaanottajaan, josta tulee rikostoveri kerettiläiseen anti-rekuperaatioon alueella, jonka kulttuuriteollisuus on niin täydellisesti rekuperoinut. Lisäksi: Romppais-tarinoiden tekijää ei alleviivata, koska tekijyys on Roland Barthesin sanoin kuollut. Tekijän takana on vain intertekstuaalisuuden kulttuurinen alitajunta vai olisiko sanottava, hylättyjen merkitysten kaatopaikka, jossa etsivä Romppainen, epäsubjekti, antisankari ja tiedostamaton messias penkoo rakennuspalasia tarinaan, jonka tekijä on subjekti tekstissä, tekijä on lukija. Taide on kuollut, neroa ei ole, jumalaa on kuollut... Romppainen rakentuu tyhjien merkitsijöiden sanallisesta rihmastosta. Hakim Bey puhuu autonomisesta webistä vastakohtana uusliberaalis-fasistisen kulttuuriteollisuuden spektaakkelimaiselle netille. On selkeää, että internet-kyberavaruutta hyödyntäessään Romppainen hyödyntää informaatioteknologiaa nimenomaan webin, ei netin merkityksessä. 30-luvun yhteiskunnallisesti tiedostavan etsivätarinan, 60/70-luvun radikaalin undergroundin ja alati kiihtyvän kyberpunkin postmodernistis-uusliberaalisen kulttuuriteollisuuden semioottisen hiukkaskiihdyttimen välitilassa sijaitsee etsivä Romppainen. Romppaisen lukijat dekonstruoivat kulttuurisia merkityksiä rekonstruoimalla ne; deterritorialisaatiota seuraa armoton reterritorialisaatio, mutta tällä kertaa semiosiksen tapahtumapaikan määrittää subjekti subjektina, ei subjekti kapitalistisen elimettömän ruumiin objektina. Semioottiset halun virrat virtaavat vapaana muodostaen paon viivoja ilman pelkoa kapitalistisesta rekuperaatiosta. Jean Genet, Raymond Chandler, Stewart Home, Hunter S. Thompson, Paavo Lipponen, kaikki nykytodellisuutta alleviivaavina kulttuurisen alitajunnan semioottisina merkkeinä... Mitä emme voisi kierrättää omien vieraantumattomien halujemme mukaisina vallankumouksellisiksi muunnettuina kulttuurisymboleina, mitä emme kierrättäisi?
Foliohattu käsittelee korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Käsittelemme myös ihmiskunnan tulevaisuutta.
Tarinoita erään IT-kuluttajan elämästä, korporaatioiden vehkeilystä, sekä paholaisen kätyreistä: mainos-, markkinointi- ja myyntimiehistä
