Avainsanaan kuuluu 77 blogia.
Pitkällä matkalla pelon, ahdistuksen, alakulon, ilon, surun, häpeän, riittämättömyyden, avun pyytämisen ja vastaanottamisen vaikeuden kanssa. Eksyksissä oman päänsä sisällä. Erään parikymppisen opiskelijan yritys löytää perille. Tai edes puoliväliin.
23v nainen elämän koukeroissa. Shoppausta, elämää, miehiä, laihdutusta, henkilökohtaista terveyttä. Melkein 3 vuotta non-Hodgkinin syöpää sairastanut ja 25.11.2011 julistettu vihdoin terveeksi.
Kirjoitan hiljaista blogia, hauraista hetkistä, siitä, mitä näen, tunnen, koen.
6 vuotta kadoksissa, eikä vieläkään löytänyt tietä takaisin.
Tarina tytöstä, joka tunsi.
Hetki ennen huomista - hetki aikaa ajatuksissaan.
Tämä blogi on kertomus keski-ikäisestä naisesta, joka on narsistin tytär, joka on ollut avoliitossa, ja avioliitossa narsistinkanssa. Hän on kokenut lapsettomuuden, lapsettomuushoidot,hyperstimulaation, sekä niistä alkaneen lääkeriippuvuuden.
olo on kuin eläimellä, en tiedä mistä johtuu, että pelkään joitain ihmisiä, suurin osa on heitä joiden kanssa minun on oltava 24/7. Ahdistaa ajatella palaamista tänne päivittäin, kun ei koskaan voi olla varma. Mistään. Olisipa minullakin sellainen koti, jossa minua kohdattaisiin sellaisena kuin olen..jossa voin olla se mitä olen. Mutta se taitaa jäädä vain haaveeksi. Minua ei ymmärretä, eikä minua ole ymmärretty..Olen aivan erilainen kuin muut. En ole kuin he, siksi minut leimataan "transuksi" tai vastaavaksi..Tiedän mitä olen ja mitä haluan olla, miellytti se muita tai ei. Silti, tuntuu etten riitä niihin asioihin mihin minun tulisi ja pitäisi riittää. Tarvitsen ja suorastaan janoan onnistumisen hetkiä ja tunteita..Vähitellen kaikki alkaa muistuttaa minua traumoista, joista olen saanut kärsiä. Ne ovat vaikeita asioita, niin vaikeita, ettei niistä puhuta kenenkä tahansa kanssa. Silti kuvittelen ja voin jopa nähdä itseni seisovan vuoren huipulla, vapaampana kuin koskaan!
Varovaista yritystä käydä läpi sitä, mitä joskus tapahtui. Sitä, mistä puhuminen tuntuu mahdottomalta. Sitä, mistä olisi helpompi vaieta.
Pelle Gudsson kirjoittaa taustoja tunnekarttasivustolla www.taiwas.net/tunteet mainituille tunteille.
Olen Ginger. Pelokas leijona, joka yrittää muuttua ja löytää tasapainon. Harrastan itseni pahoinpitelyä ja vähättelyä sekä siitä kärsimistä. Suurimpana pelkona on rakkaan menettäminen ja ikuinen yksinäisyys. Hartaimpana toiveena taas elämä onnellisena, varmana ja ennen kaikkea sosiaalisena naisena. That's right, kärsin vaikeasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja masentelen siitä. Mutta onko ujous oikea sairaus vaiko pelkkä vaikea luonteenpiirre?
Kun olin pieni, minulla oli valkoinen iso hiekkaranta, sinne pakenin maailmalta. Kun olin yksinäinen, olin siellä. Sitten masennuin, rantani hiekka muuttui mustaksi. Ei sieltä enää löydä tietä niin helposti ulos. Joskus kun sekoan, rantani täyttyy hirviöistä, jääkaapista ja vaaoista. Ranta on kuin mieleni, tummunut, sekava ja täynnä hirviöitä. Saisimpa vielä joskus edes osan valkoisesta rannastani takaisin..
Se on rehellistä tekstiä nyt. Näinä päivinä joka toisella ihmisellä on blogi. Jokaisella on jokin keino kertoa maailmalle ”kuka minä olen”. Minä olen sellainen ihminen, joka helpommin menee piiloon kuin kertoo sen, vaikka sydämessäni taistelen lakkaamatta rohkeuden puolesta. Tämä ei ole valitusvirsi. Tämä on laulu vapaudelle.
Kun ei ole ketään kelle purkaa mieltään, puretaan tänne. Ei näitä kukaan haluaisi kuullakaan.
Hoplà! viimaa vintiltä – todellisuusvakoilua vailla tarkempaa tolkkua – rationkuuntelua kanavien välistä – pöljien juttujen linnake, jossa tartutaan ihan vääriin asioihin, väännellään itsestäänselviä totuuxia, puhutaan asioista onnettomalla ajoituksella ja onnutaan logiikassa niin että sattuu – maagista errealismia
Kirjoitan hiljaista blogia, vaikenemisesta ja etsimisestä, hädästä ja ilosta.
Tätä blogia kirjottaa tyttö, joka on menettänyt hetkessä paljon, pelkää pimeää ja on joutunut uudelleen pohtimaan itsensä ja elämänsä merkitystä. Mutta on kuitenkin vain tyttö joka tykkää kirjastossa käymisestä, uusista t-paidoista, romanttisista elokuvista ja välillä huomaa, ettei olekaan oppinut niin paljoa.
Tunnen olevani kuin lasikaapissa jossa ilma on loppumassa. Pelkään itse avata ovea, mutta kukaan muukaan sitä ei tule tekemään, vaikka niin ehkä toivoisin. Tämä blogi toimii toivottavasti paikkana kertoa tunteista ja oloista joita minulla on; siitä minkälaista on olla erilainen.
