Olen nuori naisenalku, jolla ei ole oikeastaan muuta paikkaa elämässään olla täydellisen rehellinen tunteistaan ja ajatuksistaan. Se johtuu kai siitä, että olen luonteeltani kovin tunteellinen ja se sekoitetaan hyvin usein dramaattisuudeksi ja huomionhakuisuudeksi. Yritän parantaa elämänlaatuani samalla, kun kärsin yksinäisyydestä, kriiseistä ja silti pitäisi mennä aina niin helvetin hyvin.
Milloin tahansa otankin tunteeni esille täydellisesti ihmisten nähden, saan pelkkää negatiivista palautetta ja ihmiset ärsyyntyvät. Minä haluan myös suuttua, tuntea surua, kokea olevani kuitenkin normaali ihminen, eikä aina verrattaisi minun bipolääriin jokaista pientä asiaa, mitä minä teen erilailla elämässäni.
Tämä olen minä, eikä bipolääri. Kaksi täysin eri asiaa, jotka vain minä tunnun erottavan toisistaan, sillä minuahan ei haluta uskoa.